Miksi mä annoin itseni lihoa. Tahon takas kevyen itseni.

Elä vittu täysil tai kuole tähän paikkaan, niin joka tapauksessa vaan petyt

Mä nousen kylpyammeest veden alta just ennen ku happi loppuu, ja hetken luulen, et siihen tukehdun.

Mut sit tajuun, ettei se tunne katoo minnekään. Se on ollu tääl kokoajan, se on mussa itsessä.

Mä oikeesti uskoin etten enää ikinä satuttais itteeni. Mä uskoin, että olin menossa parempaan suuntaan. Ehkä mä olin, tai sitten osasin valehella niin hyvin, että sain huijattua itteänikin. 

Mä menetin 21.10.-14. ihmisen jonka takia mä jaksoin toivoa, mä jaksoin ajatella et parin vuoden päästä kaikki on hyvin. Tää ihminen haettiin parempaan paikkaan, uskon ainakin niin. Mulla on tyhjä olo, haluun sen ihmisen takas. Haluun pyytää anteeks sitä, että olin paskin tytär ikinä. Haluun pyytää anteeks etten ikinä antanut uutta tilaisuutta. Eiks joku sanonta menekki, että huomaat vasta menetettyäsi jonkun, kuinka paljon se merkitsi sinulle. 

Toisen kuoleman kohtaaminen sai mut miettimään. Jos sekin pääs lepoon, miksen mäkin pääse. Miksei kukaan hae mua täältä?

Mä olin tai en ollut ihan hyvässä kunnossa. Lupasin itelleni, että yritän kattoo maailmaa valoisammin. Se kesti kuukauden. Sit mä tulin helvetinmoisella voimalla takasin alas. Takasin sinne mistä kaikki alko 4-vuotta sitten. 

Mä oon alkanu nauttimaan siitä kuinka kaikki uskoo mun olevan kunnossa. Mun on helpompi vaan koittaa hymyillä, kun selittää sitä kaikkea paskaa mitä mun päässä liikkuu. Mun on jopa helpompi salata kaikki ne viillot, jotka koristaa mun kroppaa, koska kaikki uskoo etten enää viiltele. Salaa jopa nautin siitä, kun pääsen viiltämään ilman huonoa omatuntoa.

Silti salaa myös toivon sitä, että kävellessäni autotien poikki joku känniääliö tulee sieltä ja mun tarina päättyy siihen hetkeen.