Mä epäonnistuin

Mä herään öisin selaamaan vanhoja kuvia. Kuvia musta kun olin 40kg. Mä itken ja huudan, koska näytän niissä kuvissa sairaalta. Samaan aikaan itken ja huudan, koska annoin itteni lihoa näin paljon.

Puol vuotta sitten mä yritin lähteä, epäonnistuin. Epäonnistun kaikessa. Mä en osannut elää mutten osannut lähteäkkään.

Mun päivät koostuu omenamehusta sekä aamupalajuustoviipaleista. Illat menee siinä, kun lähden ulos pakoon mun ajatuksia. Ja öisin mä olen yksin. Mä mietin tota huhtikuuta, mä mietin sitä kuinka mun isän lähdöstä on mennyt jo vuosi, mä mietin sitä kuinka en kelpaa sille Yhdelle. Mä otan sen unilääkkeen ja toivon nukahtavani. Kahen aikaa yöllä huomaan yhä makaavani sängyssä, hereillä. Otan toisen pillerin. Herään seuraavan kerran neljältä aamuyöstä, tietäen etten nuku enää tänä yönä. Enhän nukkunut viime yönäkään.
Mä kulutan mun päivät koittaen opiskella, ihan kuin mulla muka joskus oisi tulevaisuus. Tuun himaan ja otan sieltä jälleen omenamehua ja aamupalajuustoviipaleen. Ja taas lähden ulos. Pian huomaan makaavani sängyssä unilääkkeet käsissä. Ja sama toistuu seuraavana päivänä.
Musta tuntuu kuin olisin ikuisessa laskuhumalassa. Samaan aikaan kelaan, että oonko muka oikeesti elossa vai onko tää unta? Tänä iltana sain kuitenkin siihen taas vastauksen, mä rikoin mun tauon. En tehnyt syviä viiltoja, pieniä naarmuja vain. Silti se veri sai mut tajuamaan. Mä oon elossa.
Oon 15 ja oon valmis kuolemaan. Mun elämän ei pitäis olla tällästä. Mun pitäis olla onnellinen

Mä olin onnellinen.